Terra sigillata

Tuossa ennen kuin sähköisen polttovehkeen ostin ennätin opiskella jonkunverran keramiikan polttelua matalassa lämmössä, esim. 700-800 astetta. Törmäsin sellaiseen asiaan kuin terra sigillata tai lyhyesti terra sig. Se on antiikin aikojen menetelmä, jolla ennen lasitteita saatiin kiiltävää ja tiiviimpää pintaa matalan polton keramiikkaan.

Netissä on terra sigillatalle reseptejä todella paljon. Niissä on aina savea, vettä ja jokin deflokkulantti, joka pakottaa savipartikkelit irti toisistaan. Se aiheuttaa jotain varauksia hiukkasiin nesteessä, joka saa partikkelit hylkimään toisiaan. Vesilasi eli natriumsilikaatti on yksi tällainen aine. Haeskelin sitä pitkään, ja ainut jonka löysin oli apteekista erikseen tilattava 5 litran pönikkä, joka on aivan höhlä määrä. Ainetta käytetään teelusikallinen litraan savivelliä tai sinne päin. Hintakin oli turhan suuri, muistaakseni yli viisikymppiä.

Ihan sitten muita asioita Varniasta ostaessa osui silmään, että sieltähän sitä saa. Alle 4 euroa kilo. Hohhoijaa. Menin merta edemmäs kalaan.

Vesilasin merkitys on se, että se estää hienoimpia partikkeleita laskeutumasta pohjalle. Isommat hiukkaset ovat painavampia, ja painovoima vetää ne pohjalle. Kun imetään letkulla varovasti savilietettä reilusti pohjasakan yläpuolelta, saadaan talteen hyvin hienoista hiukkasista koostuvaa savivelliä.

Ennen kuin olin löytänyt vesilasia, yritin tehdä samaa tavaraa ilman. Sekoitin vain punasavea veteen, ja odotin kunnes kaikki oli laskeutunut pohjalle, ja imin letkulla pohjalietteen pintaosan. Ehkä se jotenkin toimikin.

Viimeisessä raakapoltossa testailin ihan vesilasin avulla tehtyä litkua. En mittaillut mitään vaan laitoin kuivaa punasavea ehkä puoli kiloa - kilon 2 litran pulloon, sekaan vettä ja ehkä ruokalusikallisen vesilasia. Sekoittelin pulloa monena päivänä, kunnes melkein kaikki savi oli lietteenä. Sitten annoin sen olla rauhassa pari päivää. Imin pois ylimmät 3/4 lietteestä.

VÄHÄN häijyt värit. Normi huonevalaistus, lämmin valkoinen pienoisloistari katossa. Tuossa oikeanpuoleisessa kipossa on terra sigillataa. Sivelin sitä kipon pintaan ehkä 5-6 kertaa. Pohjaan en laittanut. Kiillotus rapisevalla muovipussilla, joka liukuu nahkakuivan pinnan päällä. Raakapoltto on tehty 920 asteeseen. Aika iso väriero. Luulisin että punainen väri tulee raudasta, että sen osuus hienoissa hiukkasissa olisi suurempi. Vaan mistäpä minä tiedän. Väri on sillä tavalla voimakas, että noinkin sitä voisi suoraan käyttää, ilman lasituspolttoa. Tietysti esine on aika hauras, ei pidä vettä jne, mutta johonkin koristetarkoitukseen ehkä.

Toinen esimerkki on sekasavea, jossa on kotimaista ja espanjalaista punasavea sekä mustasavea. Dreijausjämiä ja uusiokäyttöön tuomittuja tekeleitä. Tuossa on terra sigillataa pohjassa, keskellä ja lipan alla. Tuon muun saven pitäisi mennä aika paljon tummemmaksi lasituspoltossa, joten ehkä väriero kasvaa.

Nyt on liettymässä valkoista kivitavarasavea ja mustasavea. Saas nähdä millaisilla pintoja niillä saa aikaan.

Kotimainen punasavi on todella kivistä ja roskaista. Sitä ei ilmeisesti seulota mitenkään. Jos dreijaa kovin ohuita seinämiä, kivet ovat vähän hankalia. Sorvatessa pinta menee raapaleille. Rouhea pinta on kyllä minusta hyvän näköistä. Uudelleen käytettävän punasaven voisi kuitenkin huvikseen sihdata.

Rajalla

Tänään tein lasituspolton muutamalle kipoille. Olen haeskellut polton yläräjaa, että kuinka paljon se kotimainen punasavi oikein kestää lämpöä, ja nyt sitten tiedän. 1060 astetta oli liikaa.

Sivukuva, jossa ei niin näy viat. Kulhoissa, mukissa ja ruukussa on aprikoosin värinen engobe sisällä, ja sen päällä kirkas lasite. Vähän paistaa punasavi läpi siellä täällä, eli paksummalti voisi laittaa. Ruukussa takana erityisesti engobe on epätasainen.

Pari uutta sivellinlasitetta on testissä. "Tiikerinsilmä" (BOTZ B9475 Tigerauge) bonsairuukussa vasemmalla, "Krokotiili" (BOTZ B9582 Krokodil) oikealla ja kukkapurkissa siinä välissä samaa. Tigeraugelle luvattiin kestoa 1060 asti, ja se näyttääkin menneen yli. Krokotiilin pitäisi kestää 1100, ja se näyttääkin paremmalta. Kumpikaan ei näytä siltä kuin valmistajan kuvissa.. Mutta punasaveslla lasitteet näyttääkin varmaan tummemmilta. Tuo krokotiili on aika hyvä, se sopii hyvin bonsairuukkuun. 

Mutta sitten kuva, josta näkyy todellinen tilanne:

Aika pilalla ovat tavarat.. Ne ovat menettäneet muotonsa. Nekin purkit, jotka ovat vielä aika pyöreitä, ovat valahtaneen oloisia. Ruukku on aika lysähtänyt, vaikka se onkin paksuna esineenä parhaiten säilyttänyt muotonsa. 

Bonsairuukut otan kyllä käyttöön, ja kukkapurkin haluaa vaimo ulos kesäksi, vaikka itse pistäisin sen kyllä roskiin. Häntä miellyttää kaikki vino.

Ruukun näköisen ruukun pohjassa on halkeamia, jotka eivät mene läpi asti, mutta ovat ruman näköisiä. Luulisin että unohdin sinne vettä dreijatessa. Eka ruukkuni, ja olin niin tohkeissani, kun sain aikaiseksi ihan 15 senttiä korkean tekeleen, että unohtui ottaa vesi pois. 

Oikealla on tyttären purkki, josta tuossa vielä parempi kuva:

Siihen tyttö laittoi molempia lasitteita, ylös tiikerinsilmää ja alas krokotiilia. Ihan hauska efekti.

Miksi muuten olen hakenut lämpötilan ylärajaa. Kun olen polttanut 1050 asteeseen, olen huomannut, että (suomalainen) punasavi sintraantuu tosi tiiviiksi. Sillä on merkitystä, kun tekee ruukkuja ulkopuille. Jostain luin, että kun vettä imeytyy ruukkuun vähemmän kuin 1%, ruukku on talvenkestävä. Nyt pitää tehdä ruukkuja vielä muutama lisää, ja panna niihin samaa maa-ainesta, jota käytän bonsaipuille, ja pitää ne ulkona talven. Muutama niin iso luin uuniin mahtuu. 

Luulisin että poltan jatkossa punasaven 1040 asteeseen. 

Poltteluita

Muutaman kerran on tullut polteltua savea. Tarkasti sanoen viides raakapoltto on menossa, lasituspolttoja on ollut kolme. Uuni on pieni, kerrallaan mahtuu lasitettavaksi kymmenkunta pientä esinettä. Raakapolttoon mahtuu vähän enemmän.

Yllättävän paljon on ollut opiskeltavaa uunin käytössä. Kaikki on kyllä onnistunut, ei siinä mitään, mutta vähän suunnittelematonta touhua se on ollut.

Tällä kertaa värkkäsin graafin polton etenemisestä, josko se sillai vähän aukeaisi miten sitä pitäisi tehdä. Olen ihan tietämätön näistä asioista, mutta tässähän sitä oppii. Tuskin se oikeasti mitään selvittää, muuta numeroita pyörittämällä syntyy jonkinlainen asian hallinnan mielikuva tai tunne.

Uunin ohjeissa puhutaan, että lämpötilaa ei tulisi nostaa nopeammin kuin 150 astetta tunnissa. Jostain luin, että suomalaisessa punasavessa on paljon hiiltä, jonka vuoksi sitä pitäisi polttaa vielä hitaammin, jotta kaikki hiili ennättää varmasti palaa pois. Joku sanoi jossain 60 astetta tunnissa.

Tuossa Excelillä tehdyssä käppyrässä on kaksi suoraa jotka näyttävät 60 ja 100 astetta tunnissa. Kiekura on tietysti nyt tehty poltto. Vaakasuora viiva on 573 astetta, joka on joku kvartsi-inversio tmsp, joka pitäisi ylittää hissukseen, koska siinä kohtaa tulee jännitteitä. Pystyviivat näyttävät, missä kohtaa tehoja on annettu lisää. Viimeinen viiva tipahti kyydistä, hällä väli, se on kohdassa 10 tuntia.

Kaksi ekaa tuntia on poltettu kansi raollaan, jotta kosteus pääsee pois. Sitten kaksi tuntia teholla 1 kansi kiinni, päädytään 220 asteeseen. Sitten neljä tuntia teholla 2, päädytään 580 asteeseen. Sitten kaksi tuntia 3:lla, ja sitten 4, kunnes lämpötila on 940 astetta (tällä kertaa) ja äkkikuolema.

Jäähtyminen huoneenlämpöön ottaa jotain 14 tuntia! Se tapahtuu niin hitaasti, että siinä ei ole säädettävää. Siellä olisi muutama vaaranpaikka, tuo 573 astetta ja toinen 220, jotka pitää ohittaa hitaasti.

Pannaas vielä muistiin mitä poltossa tapahtuu, kun osui nettisivulla silmään.

• ->100 astetta, poistuu irtovesi 
• 300-800 astetta palaa pois rikki ja hiili
• 350-800 astetta kemiallisesti sitoutunut kidevesi lähtee
• 573 astetta kvartsi-inversio
• 900 astetta sintraantuminen alkaa
• 1005-1145 astetta matalan polton savien vitrifikaatio
• 1165-1210 astetta keskipolton savien vitrifikaatio
• 1225-1390 astetta korkean polton vitrifikaatio
• 220 astetta jäähtyessä joku kvartsin kiderakenteen muutos

Semmottista. Alkujaan olen ollut kiinnostunut vain bonsairuukkujen tekemisestä, mutta niitä on tullut tehtyä tosi vähän. Jostain kummasta on tullut kiinnostus ihan ruoka-astioihin. Kulhoja, vateja, mukeja, pulloja yms. on tullut tehtyä. Pitäisi tehdä joku systeemi, että tulisi laitettua ylös tekemisiä.

Totuuden hetki

Ostin eilen uunin... tai jotain sinne päin. Italialainen Hobbyceram Hexagon SF. Käytettynä, mutta ollut vain yhdellä omistajalla, vanhalla mummolla, joka ajoi sillä vain posliinimaalauksia sunnuntaisin :-D. Käytetyn auton kauppiaan kielellä sanottuna. Oikeastikin, posliininmaalauskäytössä ollut. Myyjä kertoi harrastaneensa 50 vuotta, ja nyt jäävänsä eläkkeelle siitä hommasta.

Hetihän sitä piti testata. Latasin uuniin kaiken mitä oli kuivana, lähinnä lasten töitä. Raakapoltto kesti 7 tuntia, päättyi yhdeltä yöllä. Äsken oli totuuden hetki - onko tullut ostettua uuni vai susi. Pääsin siis kurkkaamaan, mikä on tulos. Se on upea!

Tai eihän se mikään ihmeellinen ole, ihan vaan raakapoltettua punasavea, mutta mun uunissa! Kaikki ehjää, tasaisesti poltettua.

Siinä eka satsi. Ruukku ja kippo vasemmalla mun hommia, loput lasten. Kipossa (ylhäällä toinen vasemmalta) näkyy miltä kiillotus näyttää raakapolton jälkeen. Alaosa kiillotettu. Siihen kun vielä sipaisee vähän vahaa, tulevat värit paremmin esiin. Kippo on kotimaista punasavea, lasten työt ovat lähinnä espanjalaista, ja siinä on tuollainen häijy pinkki vivahde.

Päätin hankkia uunin viikko pari sitten. Päätin myös budjetin, joka oli 500 euroa. Tarkoittaa sitä, että ei sillä hääviä laitetta saa. Mutta minähän vain vähän harrastan, enhän minä ole mikään keraamikko.

Ei liene ihan täysiverinen keramiikkauuni, koska koko on vain 24 litraa. Manuaalissa luvataan 1260 astetta, mutta sitä en oikein usko. Nyt poltin 900 asteeseen mittarin mukaan, ja voihan se pitää paikkansakin. Siltähän nuo näyttävät.

Laitteessa on puutteita, sellaisia jotka tiesin jo ennen ostoa. Ensinnäkin haluan polttaa myös kivitavaraa, ja ei ole yllätys, jos tämä ei jaksa sitä. Watteja on 2300, mikä on hirveän vähän. Eristyksessäkin olisi parantamisen varaa. Savitavara kuitenkin onnistuu, ja kivitavarallekin ainakin raakapoltto.

Pieni koko tarkoittaa sitä, että esim. neliskanttinen bonsairuukku voi olla vain noin 25cm pitkältä sivultaan. Toisaalta tuollainen ämpärin kokoinen pyöreä esine mahtuu sisään, joten ei tämän ihan sellainen hammaskeramiikan polttoon tarkoitettu ole.

Tässä ei ole kunnollista ohjauskeskusta, vaan joku jota kutsutaan nimellä "thermal controller". Oikealla ohjauskeskuksella säädetään poltto-ohjelma hyvin tarkasti, esim. lämpöä nostetaan ensin 100 astetta tunnissa tasaisesti 6 tunnin ajan 600 asteeeseen, sitten 150 astetta tunnissa 900 asteeseen. Sitten hidas jäähdytys.

Tällä kontrollerilla voi asettaa lämpötilan, johon uunin halutaan enimmillään lämpeävän, ja tehon. Pykäliä on neljä. Mukana tulleessa manuaalissa sanotaan raakapolton tapahtuvan niin, että ensin tunti pykälällä 2, sitten tunti pykälällä 3, ja loput pykälällä 4. Tämän testipolton vedin paljon hitaammin. Lisäksi on sellainen namiska, josta valitaan jääkö uuni hautomaan huippulämpötilaa, vai sulkeeko itsensä. Raakapoltossa voi laittaa sulkemaan itsensä.

Nyt joutuu odottamaan että töitä kuivuu, että pääsee polttelemaan lisää! Lasitekauppaankin pitää mennä.

Kokemuksia

Muutama ruukku on tullut dreijattua, tässä pari viimeistä:

Pieni on kuopuksemme (8v) tekemä. Pienta apua annoin keskityksessä, mutta hyvin omatoimisesti ruukku syntyi. Lapsella ei ole paljon voimaa, joten savipaakun pitää olla aika pieni ja hyvin vaivattu.

Ruukuista kumpikaan ei ole ihan symmetrinen. Toisessa on liian ohut pohja, että siihen saisi sorvaamalla kunnon jalat. Mennee uusiokäyttöön. Tai ehkä voisi harjoitella jalkojen tekoa. Halkaisija on molemmilla noin 20 senttiä, eli polton jälkeen olisivat jotain 17 senttisiä. Muistaakseni punasavi menee kasaan 15%. Kasvatusruukuiksi ihan ok, jos näitä harjoitusvastustajia haluaa säästää.

Muoto noissa on se mikä sattuu tulemaan. Ei siis vielä kovin hallittu prosessi... Kun ruukussa on pohja ja seinät, kannattaa lopettaa, koska sitten savi väsähtää nopeasti. Ei niin nopeasti kuin sähködreijalla kuitenkaan.

Dreijasta muutamia huomioita. Tämä Leach-tyylin vehje pyörähtää aina yhden kierroksen yhdellä polkaisulla, mikä tarkoittaa sitä, että polkaisu tulee aina samalle puolelle ruukkua. Toistaiseksi tuntuu tosi vaikealta pitää yläkroppa niin paikallaan, että pyörimiseen ei tulisi pientä heilahdusta. Simon Leachiä kun katsoo dreijaamassa, hän heijaa päätään koko ajan mukana. Ehkä vastaliikkeenä polkaisulle?

Luultavasti tämä on vain tottumattomuutta.

Toinen huomio, dreijani on aika korkea, ja pukille nouseminen ja laskeutuminen on vähän hankalaa kädet savessa. Poljin on aika korkealla minulle, ottaen huomioon, että pieninkin tytöistäni pystyy hyvin polkemaan. Pitää testata korkeutta laittamalla vipuun toinen poljin alemmaksi. Minkälainen rakenne siinä kestäisi, en tiedä.

Poljin on korkealla, koska vauhtipyörä on aika paksu ja kampisysteemi ottaa oman tilansa. Homma olisi aivan yhtä hyvin toteutettavissa niin, että kampi tulee vauhtipyörän alle. Hieman hankalampi rakenne, mutta ei paljon.

Sain päähäni, että dreijan levy on turhan korkealla, joten mataloitin sitä 3-4 senttiä. Keskittäminen esim tuntuukin mukavammalta, mutta toisaalta bonsairuukut ovat matalia, ja muotoa ei oikein näe sivusta, kun työ on navan korkeudella ja naama sen päällä.

Luin jostain Youtuben kommenteissa, että dreija ei ole alunperin mikään taidetyökalu. Normaalissa käytössä Kauko-Idässä dreijaaja tekee 300 esinettä päivässä. Kun on riittävästi harjoitellut, esineitä syntyy 500 päivässä. 30 vuoden työrupeaman jälkeen dreijaajaa aletaan tituleeraamaan mestariksi.

Keskisisko keskittää

10v tyttäreni halusi kokeilla dreijaa. Hän oli viime syksynä kanssani keramiikkakurssilla, joten on harjoitellut saman verran kuin minäkin. Hän muuten oppi nopeammin kuin minä. Keskitysharjoitus:

Huomaa pyörimissuunta! Ei olla ihan hirveesti harjoteltu... Väärä siis. (EDIT! Ei ole oikeaa suuntaa, on vain tottumuksia! Youtubessa oli pätkä japanilaisen mestarin tekemisiä, jossa pyörimissuunta oli myötäpäivään.) 

Toka saviklimppi, eka väsähti kesken kaiken:

Kommentit: "Tää on hitaampi ja tuntuu helpommalta kuin se siellä kurssilla."

Eiliset korjaukset tekivät vehkeeseen noita kilinoitä. Niistä pääsee eroon, jos haluaa.

Dreijan levy ja muuta pientä

Tuli pieni breikki dreijan tekoon, kun joutui mökkeilemään. Mania jäi päälle, joten rakentelin unissani dreijan levyä.

Levyyn tuli kaikkiaan 3 suunnilleen pyöreätä vesi- eli filmivanerilevyä (siis oikeasti, ei unissa). Jämäpaloja, jotka halvalla sain. Katsoin että paloista saa sahattua kuviosahalla pyöreitä noin 30cm levyjä.

Ostin A-saranat, jotka tuntuvat olevan riittävän tukevat. Portin sarana olisi ehkä paras vivun liittämiseen runkoon.

Tuollainen pitkä mutteri on nimeltään jatkopala tms. Valkoinen töhnä on laakerirasvaa.

Kaksi vesivanerilevyä.

Liimasin epoksilla yhteen kaksi vesivanerilevyä, halkaisijaltaan noin 29 senttiä, paksuus 18mm. Sanotaanko, että levyt ovat pyöreähköjä :). Röpelöt puolet vastakkain. Alempaan tuli akselin mentävä reikä, ylempään 35mm, jotta mutteri jää upoksiin. Kolme 8mm reikää, joissa on puutapit. Reiät ovat sillä tavalla  epätasaisesti, ettei tarvitse arpoa missä asennossa kolmas levy sopii. 

Varsinainen dreijausalusta.

Kolmas levy sattuu olemaan 15mm tavaraa. Se on hiukan isompi kuin edelliset. Tämän pohjaan tuli reiät, joihin tapit sopivat. Tässä tarvitaan tappisarja! Muutoin ei onnistu, luulisin. Jahka alan tehdä ISOJA ruukkuja, teen vain tuollaisen isomman levyn. 

Roiskeveden kerääjäksi joutui vanha pesuvati. Tarvitaan läpivientikappale ja tiivisteet.

Siinä se! Tuossa näkyy vähän pintakäsittelyä, eli ruskeaa puuöljyä. Pari puukapulaa nostaa väliaikaisesti pesuvadin tarpeeksi korkealle. 

Sitten pääsinkin testaamaan härveliä. Vaivasin vajaan kilon klimpin punasavea, ja yritin keskittää sitä. Ruks-ruks-ruks, sanoi dreija, ja meni täysin jumiin. Jouduin purkamaan koko akselisysteemin alaosan ja laittamaan aluslevyjä ja letkunkiristimiä akseliin pitämään kampea paikallaan. Se vetää välillä ja välillä työntää, mikä heiluttelee kampea, ja kierteinen tanko tahtoo lisäksi siirtää kampea ylöspäin. 

Noh, pientä virittelyä, ja homma rokkaa!

Eka kippo!

Jo ekasta saviklimpistä tuli kippo! Ja tekeminen tuntuu erittäin hyvältä. Helpommalta tällä kuin sähköisellä vehkeellä, vaikka luulin että polkeminen vaatii oman totuttelunsa. Eikö mitä, kun jalka työntää poljinta, käsi tietää ottaa vastaan sen työnnön. Vauhti on hiljainen.  

Nyt pitää kerätä vähän kokemuksia käytöstä. Kirjoittelen jahka tiedän enemmän. Huomenna pääsee testaamaan sorvaamista.

Tekemisestä kaikkiaan muutama sana. Tällainen krouvimpi tekeminen on hauskaa. En juuri käyttänyt mittaa tai viivotinta, vaan vetelin suurpiirteisesti sinne päin. Akselin kanssa yritin kyllä olla huolellinen, mutta ei sekään ollut ollenkaan niin paljon tarkkuutta vaativa juttu kuin kuvittelin. Kierrokset ovat vaatimattomia, joten rakenne ei joudu koville. Kierrosnopeus on enimmillään hieman yli kierros sekunnissa. Se riittää loistavasti.

Poljin

Polkimen kampiviritys. Asennusrautaa vai mitä se oli nimeltään, ja nahkaremmi eli vanhan vyön pätkä äänenvaimentimena.

Sivusuojus, jottei lasten jalat jää tuonne väliin. Ikean puulaatikosta, joka keski noin viikon, ennen kuin liimaukset aukesivat. Toinen puoli ei niin suojaa tarvitsekaan.

Akseli paikalleen

Asentelin akselin paikalleen. Päätin käyttää kolmea kuulalaakeria. Yksi on pyörän alla, toinen poikkipuussa ja kolmas ylhäällä.

Kolme laakeria meni linjaan aika helposti, kun otin vauhtipyörän pois ja laitoin tilalle suoran tangon.

Tuommoisen virityksen tein laakereiden säätöön. Karvahattu, mutta laakerit saa aivan millilleen paikalleen. Putkimiehen teippiä jos vielä laittaisi akselin ja laakerin väliin, poistuisi viimeinenkin pieni liike.

Testailin poljinta muutamalla jämälaudalla. Ei se ihan hyvältä tunnu. Pitää koittaa vielä eri pituisia tankoja ja asentoja. Nopeutta tuntuu tulevan aika helposti runsas kierros sekunnissa. Jalka heiluu mukana koko ajan. Kun teline on kapea, on tanko lyhyt, ja liike on sen mukaista.

Vauhtipyörässä on melkoinen vipuvoima, kun vauhti kiihtyy. Ainakin pitää suojata kaikki hyvin, ennen  kuin lapsia päästää kokeilemaan. Tähän on jo katsottuna sivuseinät valmiiksi.

Huomenna pitää tehdä aamusta poljin johonkin kuosiin, ja sitten dreijan pyörä.

Puutöitä

Tänään aloin miettiä puurakenteita.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että teen vauhtipyörän telineestä niin pienen kuin mahdollista, mutta sitten katselin tarkemmin noita vanhoja kuvia ja tajusin, että etujalan (? siis se joka tulee selän taakse) on syytä tulla istujan alle. Muuten istuin vaatii erillisen tuen. Kun istujan paino on dreijan päällä, rakenne on tukevampi - minun tapauksessani 90+ kiloa tukevampi.

Aika kapean tein tästä kuitenkin, poikkipuut ovat noin puolimetrisiä.

Puutavara on höylättyä kakkosnelosta. Sivutuet puuttuvat vielä, mutta aika tukeva laitos jo nyt.

Mallailin vähän vauhtipyörää paikalleen. Oikein hyvä, vaikka en olekaan vielä oikaissut akselia. Selvisi myös se, että jos akselin yläpää ei heilu pyörimisen tahtiin, ei juuri muuta tarvita. Ei tässä ole mitenkään erikoiset vaatimukset rakenteelle. Kierrosnopeus on alhainen, eikä muutaman millin heitto sinne tai tänne haittaa mitään. Luulisin.

Laakerointi

Tämmöinen on vaikeata, kun ei oikein ole kokemusta... tuurilla ja talonpoikaisjärjellä.

Vauhtipyörä painaa 37 kiloa. Se on vähän yläkanttiin, tähtäsin noin 30 kiloon. Toisaalta vauhtipyörä on aika pieni, joten liike-energia on vähäisempi.

Vauhtipyörä tulee kakkosnelosen päälle. Kuulalaakerit eivät kestä painoa akselin suuntaisesti. Painon saa kantaa pari akselin pään alle tulevaa prikkaa. Sivuttaisliikkeen alapäässä estää kuulalaakeri.

Alinna iso aluslevy eli prikka.

Sen päälle tulee pienempi prikka. 

Sen päälle, mutta irti, tulee kuulalaakeri.

Kuulalaakeri laudanpalassa, jolla se pysyy paikallaan.

Video.. hohhoijaa, mutta olen ihan tyytyväinen laakerointiin. Äänetön, mitä nyt itse romaan kuulalaakerin kanssa. Ei suora todellakaan, mutta pitää olla yläpääkin kiinteä, ennen kuin siitä tietää haittaako se.

Voi olla että yksikin kuulalaakeri riittäisi akselin yläpäähän.

Vauhtipyörä

Vauhtipyörä on valettu.

Livahtihan se koirakin sinne. On oikeastaan aika ihmeellistä, miten se sen tekee.

Betonia meni 25 kg säkillinen, ja lisäsin hienoa hiekkaa vielä viitisen kiloa. Pitääkin punnita koko viritys jahka se on kovettunut.

Löperöön paljuun sain akselin aika suoraan poraamalla reiän puulevyyn, ja kiinnittämällä akselin siihen. Laitoin liimapuulevyn niin vaateriin kuin sain. Seuraavalla kerralla tiedän, että tätä on turha tehdä ennen kuin laittaa betonin paljuun. Muutama kymmenen kiloa muuttaa tilannetta.

Palju on iso ongelma ehkä. Se on kyllä pyöreä pohjasta, sen tarkistin jo kaupassa. Se mitä en tarkistanut, on seinät. Etäisyys akselista paljun seiniin heittää sentillä eri puolilla, mikä on hirveän paljon. Kun betoni oli paljussa, vääntelin paljua niin, että se näytti silmämääräisesti suoremmalta. Akselia on helppo hieman säätää, mutta ei sillä saa vinoa pyöreäksi.

Tätähän ei ole tarkoitus potkia, joten pieni epäkeskoisuus ei ehkä haittaa.

Kuulalaakereita tarvitaan ehkä kolme. Yksi pyörän alle, yksi päälle, ja yksi ylös dreijan levyn alle. Biltemasta näitä saa muutamalla eurolla. Laadusta en tiedä mitään, mutta eivät ne hirveän kovalle rasitukselle joudu.

Mötikän painon suunnittelin tulevan kupukantaisen pultin tms. päälle, mutta onko se hyvä. Ainakin se varmasti jyrisee. Joku kuulalaakeriviritys sinne kuuluisi.

Alkuperäisessä rukinpyörädreijassa ei muuten ollut kovin painavaa vauhtipyörää. Se oli tehty puusta. Kun katsoo Youtubessa Simon Leachin pätkiä, näkee että pyörimisnopeus vaihtelee erittäin paljon dreijaamisen eri vaiheissa. Simon sanookin, että polkemisesta ja nopeudesta tulee osa tekemistä. Varmaan vähän samalla tavalla kuin pyöräillessä, polkemista ei tarvitse ajatella ollenkaan.

Perinteisessä potkudreijassa paino on pelkästään plussaa. Mitä painavampi pyörä on, sitä kauemmin se pyörii, kun sen saa vauhtiin. Tässä rukinpyöräversiossa paino voi olla myös haitallista, koska kiihdyttäminen ja hidastaminen on työläämpää. Perinteiset potkudreijan vauhtipyörät painavat ehkä 40-60 kiloa, enemmänkin. Jostain luin, että rukkimalliin riittää 25 kg.

Vaan mistäpä minä tiedän, en ole koskaan käyttänyt potkudreijaa, saati sitten rukkiversiota!

Vauhtipyörän olisi voinut toteuttaa monella muullakin tavalla. Esimerkiksi olisi voinut sahata vanerista kaksi pyöreää levyä, joiden väliin olisi tullut tiiliä tms. painoksi.

Rautakaupoista saa askelkiviksi tarkoitettuja betonirenkaita, jotka olisivat myös olleet hyviä painoja.

Yksi fiksu versio oli täytetty hiekalla. Silloin sen voisi myös tyhjentää, joten ei tarvitsisi siirtää koko painoa kerralla esim. muuttaessa.

Akseli

Olisikohan se akseli tuossa.

Olisi varmaan viisaampaa tilata tämmöinen jostain konepajalta ihan hitsattuna. Noh, sillä mennään mitä on ja osataan.

Vasemmalle tulee betonipyörä. Ostin valumuotiksi 40 litran laastipaljun. Nyt tuntuu ihan mahdottomalta, että akselin saisi jotenkin löperöön paljuun suoraan. Noissa levyissä on kyllä vähän säätövaraa.

Paljusta ajattelin tehdä roiskesysteemin dreijan levyn ympärille.

Dreijan tekoon!

Opin viime syksynä dreijaamisesta aivan alkeet keramiikkakurssilla. Kipinä on syttynyt, eikä sitä voi sammuttaa. Kursseilla oppiminen on tosi hyödyllistä, koska katsomalla monet jutut oppii parhaiten. Harjoitellakin kuitenkin pitäisi, ja sitä muutama tunti viikossa aina silloin tällöin ei riitä. Tahtoo lisää!

Selvittelin talvella vähän dreijojen tekniikkaa, ja yllätyksekseni sain selville, että vanhanaikainen potkudreija on edelleen monien ammattilaistenkin käyttämä työkalu (no jaa, ainakin muutaman..). Sellaisen rakentamisen ei pitäisi olla ylivoimaista.

Perinteinen potkudreija on aika yksinkertainen, mutta siitä on olemassa myös paranneltu versio, joka kulkee nimellä "Leach wheel" tai "Leach style potter wheel". Siinä vauhtipyörää ei potkita, vaan se saa vauhtinsa kammesta, jota jalalla poljetaan, samalla idealla kuin poljettava ompelukone toimii. Netistä löytyy Simon Leachin jakamat ohjeet - vekotin on saanut nimensä muistaakseni hänen isosetänsä mukaan.

Tänään suunnistin miesten Tiimariin, eli Biltemaan, ja sieltähän löytyikin paljon siitä mitä luulen tarvitsevani. Mutterit, aluslevyt ja sen sellaiset saa halvimmalla kilotavarana, mutta Biltema sattuu nyt olemaan lähempänä.

Yllä dreijan akselin osia, alla linssilude. Yksin ei tosiaan tarvitse touhuta, tämä epeli on aina kuononsa kanssa ihmettelemässä mitä tapahtuu.

Tuossa on M20 kierretanko. Muuttereita, kuulalaakereita (jotain 20*47*12 mitoiltaan), jatkokappaleita, aluslevyjä yms. Laudankappale levyn paikalla. Oikeasti alaskin kuuluisi laakeri, mutta koska sellaista ei nyt sattunut löytymään, mennään ilman. Luulen että 25-35 kg betonilevy pyörii ilman suurta vastusta vaikka jonkun kupukantaisen ruuvin tms. päällä. Tai kuulalaakerin kuulan.

Betonipyörän olisi tarkoitus tulla tuon jatkokappaleen kohdalle. Kantikas kappale estää betonia pyörimästä. Lisäksi toiveissa on, että pyörän saisi tarvittaessa irti, jos tätä joskus joutuu muuttamaan esimerkiksi.

Nyt pitäisi löytää sopiva muotti vauhtipyörälle.